Tervahiihdosta nauttii myös fiilishiihtäjä Heidi Vierimaa

Olen 45-vuotias hiihtoniilotar, jonka silmät sähähtävät aina, kun kuuluu sana ”hiihto” tai ”sukset”. Jo pelkkä hiihtopipon laittaminen päähän tuottaa suuren onnen tunteen. Niin mieluisaa ja rakasta puuhaa hiihto minulle on. Kerronpa tässä tarinan siitä, miten alun perin innostuin Tervahiihtohommista ja minkälaisia tunnemyrskyjä, henkisiä ylämäkiä ja alamäkiä tuollainen pitkän matka taivaltaminen pitää sisällään.

Hiihtonälkä kasvaa hiihtämällä

Jo pikkutytöstä alkaen olen tykännyt hiihtämisestä. Varsinaista kilpahiihtoa en ole harrastanut, vaan sivakoiminen on ollut täysin omaehtoista, peijakkaan mukavaa puuhastelua. Aikuisiässä hiihto oli aina talvisin mukana kuntoilussa, ei koskaan eikä iän kuuna päivänä kilpailumielessä. Niin sanoin.

Kuinkas sitten kävikään? Olin alkanut satsata parempiin suksiin ostamalla hienot kilpatason perinteisen tyylin sukset (jotka edelleen ovat minun parhaat parit, ”lempipojat”). Avomies alkoi ehdotella osallistumista massahiihtoihin, mistä ärsyynnyin, koska halusin pitää suksimisen leppoisana ja stressittömänä puuhana. Vannoin, että en IKINÄ osallistu hiihtokilpailuihin. Kaikkea sitä kuuleekin! Katin kontit ja kissan viikset ja mitä näitä nyt onkaan. Niinpä vain sitten kuitenkin menin Tervahiihtoon – ensimmäistä kertaa vuonna 2016.

Hiihtovalmistelut alkavat kesällä

Valmistautuminen vuoden 2018 Tervahiihtoon alkoi edellisenä kesänä. Katselin hiihtovalmentajien blogeja ja oikeiden hiihtäjien treenivinkkejä.

”En noudattanut mitään ohjelmaa, vaan yritin vain tehdä mahdollisimman monipuolisia treenejä juoksemalla, pyöräilemällä ja jumpilla.”

Lumen tullessa alkoi sitten se oikea homma. Hiihtäminen. Eikä siinä sitten juuri muuta ehtinytkään kuin hiih… nyt pitää jo mennä! Aika kahjoa meininkiä oli viime talvi kilometrien suhteen, kun niitä kertyi rapiat 2400 km. Koetin monipuolistaa touhua vaihtelemalla tyyliä ja tekniikoita sekä lenkkien pituuksia ja tempoa. Pertsalla sai mukavasti totaalijuntturaan hartiat ja luisteluhiihdolla taas reisi-pakaraosaston samaan pisteeseen.

Avojalkasen oululaisen kannattaa harrastaa silloin tällöin myös Lapissa hiihtämistä. Jos jossain vaiheessa on luullut olevansa muka jonkunlaisessa hiihtokunnossa Auranmajan alpeilla, asia unohtuu hyvinkin nopeasti esimerkiksi Ylläksen Isomettän nousun jälkeen. Se palauttaa maan pinnalle. Kirjaimellisesti.

Tervahiihto 2018 lempipojilla

Mennäänpä sitten vuoden 2018 Tervahiihtoon. Tervahiihtoviikolla suurin vaikeus on ollut pysytellä pois ladulta. Päivät ovat menneet sääennustetta päivystäessä, vessassa rampatessa ja ilmoittautujalistaa kytätessä. Suksia ja varasuksia on kuskattu ympäri Oulua ja koko suku valjastettu huoltohommiin. Perinteisen tyylin kanssa oman jännitysmomenttinsa tuo sää ja voitelu. Vuonna 2018 sää oli kuitenkin jo pitkään pysytellyt harvinaisen tasaisena selkeänä pakkassäänä ja samanlaista lupasi ennuste itse hiihtopäiväänkin. Olin jo ehtinyt huokaista helpotuksesta, että kerrankaan ei tarvitse voitelun kanssa hermoilla. No arvaat varmaan, miten kävi.

Voitelujänskää

Kisaa edeltävä päivä meni täysin rasvahässäkässä. ”Lempipojat” sain perjantaina huollosta. Pohjassa oli viimeinen voitelu eli kovan pakkaskelin voiteet ja sää oli selkeä. Selvä peli. Mutta mutta… mistä ihmeestä sieltä kirkkaalta pakkastaivaalta alkoi yhtäkkiä lunta tulla? Eikä sitä tullut aivan vähän. Menin kuitenkin testaamaan sukset lähiladulle ja ajattelin niiden sen verran pitävän. Oli jo ilta ja pimeääkin oli. No niin, kokeillaanpas. Ei minkäänlaista pitoa. Ei niin minkäänlaista. Taaksepäin kyllä luistivat. Voi hyvää päivää!

Huoltoliikkeet olivat jo kiinni, mutta Tervahiihdon voitelupalveluun sain ne vielä illalla kiikutettua, ja sukset luvattiin takaisin valmiiksi voideltuina aamulla Muhoksen starttipaikalla. Vielä myöhään illalla testailin varasuksia eli karvasuksia, joiden ajattelin taatusti pitävän. Mutta mutta (taas)…  Niidenkin pito oli yllättävän heikko. Uusi lumi teki karmaisevan kepposen ja kaikki katastrofin ainekset olivat kasassa. Lempipoikien on sitten syytä pelittää aamulla. Varasuksia ei ole. Tankkauskin oli unohtunut siinä härdellissä.

Muhokselta matka alkoi

Kisa-aamua leimasi kiire, paniikki, hätä, stressi ja sekoilu, urheilujuoman kiskominen ja sitä seuraavat vessahommelit. Juoksun kanssa saavuttiin kisapaikalle. Vessoihin oli kovat jonot enkä ehtinyt käydä asioimassa siellä kuin yhden kerran, mikä on liian vähän. Lempipoikiakaan ei meinannut ensin löytyä kisapaikalta ja kun ne viimein löytyivät, pohjat näyttivät huolestuttavan sileiltä. Olivatkohan ne ajatelleet minun menevän tasatyönnöllä, niinkuin isot pojat, koko matkan? No oli miten oli. Mutta apua, nyt kuulutetaan jo lähtöviivalle.

PAM!

Muutama kilometri oli taivallettu Tervahiihdon 55 km:n matkaa ja olin jo heti havainnut, että sukset lipsuvat – ja niin maan perusteellisesti. Vessahätäkin tuli ihan saman tien. Tämä taisi olla tässä. Hiihdän ensimmäiselle huoltopisteelle ja sitten keskeytän. Tasuri ei todellakaan ole minun vahvuusalueita ja taival on tolkuttoman pitkä. Melko alkumatkasta löysin kuitenkin naispuolisen hiihtokaverin, joka hiihti kanssani sopivaa vauhtia. Hänellä sukset pitivät hyvin ja minulla taas luistopuoli pelasi. Vedimmekin vuorovedoilla ehkä kolmasosan matkasta ja juttelimme mukavia. Tai noh, mukavia ja mukavia.

Pilpasuolta löytyi sopiva letka

Pilpasuon juottopisteen jälkeen kaveri tipahti kyydistä ja minä lyöttäydyin tasatyöntöä vetävän miesletkan perään. Menin niin imuun kuin kehtasin (TIETENKÄÄN toisen suksille hiihtämättä) ja ajattelin rimpuilla siinä mahdollisimman pitkään, tasatyönnöllä minäkin.

Niin siinä sitten lopulta kävi, että Sankivaaraan asti sain peesiapua eri tasatyöntöletkoista. Juuri ja juuri aina jonkun perässä pysyin, ja toivo oli herännyt, että josko tästä maaliin vielä päästään. Mahdoton oli muuttumassa mahdolliseksi. Sankivaarassa olin jo satavarma, että loppuun asti mennään. Vaikka pää kainalossa. Henkisesti tuon loppumatkan olinkin vahva, vaikka peesiapua ei ollut. Muutaman selän vielä ohitinkin, kun lempipojat suorastaan lensivät mielimaastossaan tasaisella alamäkipainotteisella osuudella. Ja ikionnellinen niilotar siinä mukana.

Kivikkokankaan taival

Yksinäistä taivallustahan se oli sieltä Kivikkokankaan hujakoilta maaliin asti. Viimeisiä kilometrejä tahditti vain mantra ”Huh huh, huh huh”, jota hoin siinä joka työnnöllä mielessäni – ja välillä taatusti ääneenkin. Aivot olivat jo täysin narikassa.

”Oulua lähestyttäessä sydän sykähteli entistäkin kiivaammin, kun latujen varsilla alkoi olla ihmisiä kannustamassa. Siinä kuvitteli jo hetken olevansa itse Krista Pärmäkoski tai joku muu hieno. Niin leuhkalta se tuntui!”

Ja oivoi sitä riemua, kun Ouluhalli VIHDOIN alkoi näkyä. Silloin koko kropan hirmuinen väsymys oli tipotiessään ja pieksettyä kehoa jaksoi vielä vähän potkia. Vaikkei mitään loppukirikamppailua Marit Björgenin kanssa ollutkaan tiedossa. Ja pääsin maaliin!

Viimeisen kerran, huh huh!

Avomieskin kiiruhti pipo vinossa paikalle vasta myöhässä, koska olin hiihtänyt ennakoitua reippaammin maaliin. Sijoitus oli oman sarjan kolmas ja mieli voittajan. Olipahan urakka!

Kun tähän hommaan on alkanut, eipä sitä sitten malta lopettaa. Vuoden 2019 Tervahiihtoon valmistautuminen on alkanut taas jo kesällä juoksemalla ja pyöräilemällä. Valmistautumista on nyt vain varjostanut sinnikäs tenniskyynärpää ja ojentajajänteen repeämä, mikä on estänyt sauva- ja rullahiihtotreenin kokonaan. Toiveikkaana kuitenkin tässä marraskuussa 2018 olen, että käsi on lumien aikaan hiihtokunnossa. On se vain niin hienoa ja mahtavaa yllättää ja voittaa vuosi vuoden jälkeen itsensä.

Paikoillanne, valmiit – ja taas mennään!

Heidi Vierimaa (oik.) on ollut tuttu näky myös Tervahiihdon kimppalenkeillä.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *